Sulkukotilot tarvitsevat elinympäristöönsä sopivien lehtipuiden jatkumon © Seppo Leinonen
Kotilot © Pekka Malinen
Kun ylioppilas Walter Mikael Axelson vuonna 1897 Kolilla retkeillessään bongasi puiden rungoilta pitkulaisia kotiloita, hän ei arvannut, että samainen otus aiheuttaisi päänvaivaa tutkijoille vielä 2000-luvulla. Axelsonin näytteet tunnistettiin harmaasulkukotiloksi (Bulgarica cana), joka on maalla elävä kotilolaji. Yli sata vuotta luultiin, että laji elää Suomessa vain Kolin rinteillä, kunnes luontokartoittajan löydös vuonna 2011 mullisti kotilotutkijoiden maailman.
Harmaa ja uurteinen haapojen ystävä
Seikkailtuamme hetken Sipoossa, kaatopaikan, ampumaradan, voimalinjan, metsähakkuiden ja ojien keskelle puristuksiin jääneessä muutaman hehtaarin metsikössä, havaitsimme kostealla haavan rungolla sikarinmallisen, kierteisen kotilon. Voisiko tässä olla etsimämme laji?
”Kyllä vain, minä se olen. Tunnistamiseeni ei tarvita suurta asiantuntemusta, sillä Suomessa ei elä kuin kaksi maakotilolajia, jotka ovat kooltaan yli puolitoista senttiä ja joiden kuori on ruskeanharmaa ja selvästi uurteinen”, harmaasulkukotilo toteaa.
”Minua muistuttava isosulkukotilo on selvemmin ruskea, kun taas minun kuoreni harjanteet ovat suurelta osin harmaita. Olemme kumpikin melkoisia harvinaisuuksia, eli tutkijat himoitsevat meistä uusia havaintoja”, kotilo kehaisee.
Luulimme, että asustelette vain Kolilla. Oli suuri yllätys löytää teidät täältä!
”Kiitos samoin. Meille harmaasulkukotiloille on tärkeää se, mitä puulajeja metsästä löytyy. Täällä on mukavasti erilaisia järeähköjä lehtipuita, kuten haapaa, vaahteraa ja lehmusta, joukossa muutamia vanhoja pihlajia ja raitoja. Ei ihme, että monet nilviäiset viihtyvät juuri täällä.”
Sukulaisten etsintäkuulutus!
Mitä päiväohjelmaanne kuuluu?
”Sateen sattuessa kiipeilemme mielellämme puiden rungoilla napostelemassa levää ja muuta rungoilla kasvavaa kasvimateriaalia. Kuivilla keleillä useimmat nilviäiset kaivautuvat karikkeeseen tai rungon koloihin suojaan. Me sulkukotilot napsautamme kuoren suuaukkoa peittävän lusikkamaisen luukkumme kiinni. Luukku suojaa kuivuuden lisäksi myös saalistajilta”, harmaasulkukotilo kertoo.
”Lisääntymispuuhissa asettelemme aukot tiiviisti vastakkain… ai mutta tämä taisikin olla perheille suunnattua tiedotusta”, kotilo punastuu.
Minkä kesätoiveen esittäisitte meille ihmisille?
”Kyllähän tässä pieni huoli on rinnassa, että riittääkö meille kotiloille lehtipuita. Niitä kun olisi hyvä olla jatkuvasti tarjolla, myös järeitä runkoja. Valitettavasti sopivat lehtisekametsät esiintyvät usein yksittäisinä laikkuina”, vaarantuneeksi luokiteltu harmaasulkukotilo mutisee.
”Mutta eniten minua kiinnostaisi tietää, piileskeleekö lajini edustajia jossain Sipoon ja Lieksan välimaastossa! Harmaasulkukotilon löytäminen ja tunnistaminen on helppoa kenelle tahansa luonnossa liikkujalle, joten kesällä lehtimetsissä samoavat ihmiset, pitäkää silmät auki!”
Lisätietoja
Tutkija Anne Koivunen, Luonnontieteellinen keskusmuseo LUOMUS, puh. 040 771 6739,
etunimi.sukunimi@helsinki.fi
Anne ottaa mielellään vastaan havaintoja harmaa- ja isosulkukotiloista – vain yli 15 mm pitkistä yksilöistä. Tarkemmat tuntomerkit löytyvät kuvatekstistä. Havainnon tueksi on hyvä liittää mahdollisimman tarkka valokuva, jossa on mukana mittakaava ja tieto löytöpaikasta. Valokuva havainnosta riittää, näytettä ei tarvitse lähettää.
Kuva tiedotusvälineille:
-
Kotilot, kuva Pekka Malinen.jpg (82,2 KB)
Sekä harmaasulkukotilo (vas.) että isosulkukotilo (keskellä) ovat 16–19 mm pituisia ja kuoreltaan säännöllisen uurteisia. Isosulkukotilo on harmaasulkukotiloon verrattuna ruskeampi, pulskempi ja sen kuoren suuaukko on lähes neliömäinen, alareunaltaan pyöristynyt. Harmaasulkukotilon suuaukko on kapeampi. Samaa kokoluokkaa on myös edellisiä selvästi yleisempi ja laajemmalle levinnyt sileäsulkukotilo (oik.), mutta sen kuori on läpikuultava eikä siinä ole säännöllisiä uurteita. Muut seitsemän sulkukotilolajia ovat näitä selvästi pienempiä.