Usein ajatellaan, että kansakunnan johtajien tulee osoittaa johtajuuttaan näkemällä kauemmas tulevaisuuteen ja tekemällä myös sellaisia päätöksiä, jotka eivät nykyhetkessä ole suosittuja, mutta jotka ovat välttämättömiä pitkän aikavälin muuttuvissa olosuhteissa. Tämä yleistys voi, kuten kaikki yleistykset, olla harhaanjohtava. Kansalaiset saattavat olla kauaskatseisempia ja valmiimpia radikaalimpiin toimiin kuin johtajat. Mistä tämä voi johtua?
Tarkastellaanpa ilmastonmuutosta. Keväällä 2015 toteutettu kansallinen ilmastobarometri, joka keräsi näkemyksiä noin 1000 suomalaiselta, vahvisti sen, minkä monet aikaisemmatkin tutkimukset ovat todenneet: Suomessa selvä enemmistö, noin 70 %, on huolissaan ilmastonmuutoksesta. Tätä kiinnostavampaa ovat kuitenkin näkemykset siitä mitä pitäisi tehdä ja mihin ollaan valmiita. Yli 75 % on sitä mieltä, että ilmastonmuutoksen hillitsemisellä on kiire, siitä huolimatta, että noin puolet vastaajista katsoi, että Suomi voisi hyötyä ilmastonmuutoksesta sopeutumalla siihen. Selvä enemmistö kantaa siis huolta ilmastonmuutoksen globaaleista seurauksista.
Huoli globaaleista seurauksista ei estä ihmisiä ajattelemasta mahdollisuuksia. Peräti 80 % vastaajista näki, että Suomi voi hyötyä kehittämällä ratkaisuja ja uutta osaamista ilmastonmuutoksen hillitsemiseksi. Tämä tukee Sitran Mikko Kososen ja Mari Pantsarin tuoretta vieraskynäartikkelia ”Ilmastonmuutos avaa uusia mahdollisuuksia” Helsingin Sanomissa (24.6. 2015).
Uudet ratkaisut eivät kuitenkaan tule itsestään eivätkä ilmaiseksi. Odottavatko kansalaiset, että jonkun muun pitäisi ratkaista ongelmat heidän puolestaan niin, että ilmastonmuutos voitaisiin poistaa päiväjärjestykseltä jollakin helpolla toimenpiteellä, joka ei vaadi heiltä mitään? Ilmastobarometri ei tue ajatusta itsekkäästä kansasta, joka haluaa siirtää ongelmien ratkaisemisen joillekin toisille niin, että me voisimme käyttää varojamme oman hyvinvointimme kasvattamiseksi, mitä ikinä sillä ymmärretään.
Ilmastobarometrin kiinnostavimmat tulokset saatiin kysymyksistä, joilla selvitettiin mitä Suomen pitäisi tehdä ja mihin vastaajat itse ovat valmiit. Yli 65 % vastaajista toivoo Suomen olevan edelläkävijä ilmastonmuutoksen hillinnässä ja noin 60 % tukee ajatusta siitä, että Suomen tulisi vähentää omia päästöjään riippumatta siitä mitä muut maat tekevät. Yhtä moni pitää siirtymistä uusiutuvaan energiaan tärkeänä, vaikka se tekisi energiasta kalliimman. Noin puolet piti fossiilisten polttoaineiden verojen nostamista tarpeellisena.
Toistaiseksi vasta vähemmistö tekee ilmastonmuutoksen hillinnän perusteella henkilökohtaisia päätöksiä: noin kolmannes ilmoittaa ottavansa ainakin joskus huomioon ilmastonmuutoksen hillinnän ostospäätöksissään ja elämäntavassaan. Samalla kuitenkin yli 80 % pitää tärkeänä sitä, että kuluttajille olisi tarjolla vähäpäästöisiä palveluita, mikä viittaa siihen, että suurempi joukko on valmis ottamaan henkilökohtaista vastuuta ilmastonmuutoksen hillinnästä, kunhan se ei vaadi erillistä selvittämistä ja pohdintaa.
Kaiken kaikkiaan ilmastobarometri antaa varsin selvän viestin päättäjille: ilmastonmuutos on vakava asia ja Suomen hallituksen tulisi tarttua siihen aktiivisesti ja vastuullisesti. Aikaisemmat hallitukset ovat olleet varsin varovaisia ilmastopoliittisissa linjauksissaan. Suomea ei ole pitkään aikaan voitu pitää EU:ssa ilmastopolitiikan edelläkävijänä. Vaikka osan suurista päästöistämme voidaan selittää teollisella rakenteella, kylmällä ilmastolla ja pitkillä etäisyyksillä, on ilmeistä, että hallitukset ovat halunneet pysyä mukavuusalueella ja välttää päätöksiä, jotka pakottaisivat hakemaan uusia ratkaisuja. Ilmastobarometrin tulosten valossa tämä on outoa. Kansalaiset olisivat valmiit tukemaan myös rohkeampia päätöksiä.
Yksi selitys syntyneelle tilanteelle on se, että julkinen keskustelu ei suinkaan ole kyselyn tavoin puolueeton otos kansalaisten mielipiteistä. Julkista keskustelua dominoivat ne, jotka olettavat häviävänsä vähintäänkin lyhyellä aikavälillä ja joilla on aikaa ja resursseja vaikuttaa. Julkinen keskustelu antaa siksi helposti harhaisen käsityksen sekä yleisestä tahtotilasta että potentiaalista kehittää uusia ratkaisuja. Uusien ajatusten sijaan päättäjille syötetään viestejä paluusta menneeseen maailmaan, jossa energia oli halpaa ja jossa ei tarvinnut ajatella niitä monimutkaisia yhtälöitä, jotka syntyvät, kun otetaan samanaikaisesti huomioon vaatimuksia vähähiilisyydestä, luonnonvarojen käytön tehokkuudesta ja kaikenlaisten ympäristövaikutusten minimoimisesta, myös Suomen rajojen ulkopuolella.
Sipilän hallitus on ohjelmassaan ilmastopolitiikassa edeltäjiään piirun verran rohkeampi. Vuodelle 2020 asetettuja ilmastotavoitteita on tarkoitus saavuttaa jo hallituskauden aikana, siis noin vuoden etuajassa. Tämä ei vielä tee Suomesta ilmastopoliittista edelläkävijää, mutta on viesti suunnasta kohti uudenlaista yhteiskuntaa ja ilmastobarometrin mukaan sille on kansan enemmistön tuki. Tutkimuksissamme ympäristöpolitiikasta olemme osoittaneet, että verrattain varovaisetkin viestit politiikan suunnasta voivat olla tärkeitä uusien ratkaisujen kehittämisen kannalta.¹ Edellytyksenä on, että viestit ovat johdonmukaisia ja uskottavia. Niitä toimia, joita hallitus aikoo toteuttaa, tulee siksi tarkastella osana laajempaa muutosprosessia. Samalla toimia tulee myös seurata ja arvioida kriittisesti.
Nobelisti Elinor Ostrom totesi vuonna 1998, että kaikkia politiikkatoimia tulee nähdä kokeiluina, sillä kaikki voivat epäonnistua.² Ei siis ole järkevää vaatia täydellistä politiikkaa, vaan ainoastaan nopeaa oppimista. Oppimista voi puolestaan edistää tutkimuksiin perustuvilla arvioinneilla, jotka ennakkoluulottomasti tunnistavat sekä onnistuneiden että epäonnekkaiden politiikkakokeilujen selittävät tekijät. Tehtävä on vaativa sillä kysymys ei ole vain tiedon keräämisestä seurantamielessä, vaan tietojen tulkinnasta, johon usein liittyy jännitteitä ja poliittisia intohimoja.³ Mutta arviointien avulla hallitus voi saada käyttöönsä aineistoa, joka auttaa saavuttamaan kansalaisten toivomaa todellista johtajuutta myös ilmastoasioissa.
Viitteet
[1] Hildén M. ym. 2001. Evaluation of environmental policy instruments – a case study of the Finnish pulp & paper and chemical industries. Monographs of the Boreal Environment Research 21, 134 p.
[2] Elinor Ostrom 1998. Coping with tragedies of the commons. Workshop in Political Theory and Policy Analysis. Center for the Study of Institutions, Population, and Environmental Change Indiana University, Bloomington.
[3] Hildén, M. ym. 2014. Climate policy innovation: developing an evaluation perspective. Environmental Politics 23:884-905.
Olen professori Mikael Hildén ja työskentelen ilmastonmuutoksen strategisen ohjelman johtajana Suomen ympäristökeskuksessa. Vapaa-aikana teen havaintoja maailmasta ja ympäristöstä ja korjaan ja huollan yksinkertaisia vempeleitä kuten polkupyöriä.
Puh. 029 525 1173
etunimi.sukunimi@ymparisto.fi
Blogikirjoittajien näkemykset ovat heidän omiaan, eivätkä ne edusta Suomen ympäristökeskuksen virallista kantaa.