Euroopan unionin alueella on käytössä noin 100 000 erilaista kemikaalia. Tiedetään, että osa näistä on ympäristölle vaarallisia. Valtaosasta näistä ei kuitenkaan ole tarpeeksi tietoa, että haitallisuutta ympäristölle - nyt tai tulevaisuudessa – voitaisiin arvioida varmasti. Eräs mahdollisuus parantaa vähemmän tutkittujen haittojen arviointia, on mitata aineiden pitoisuutta ympäristön eri osissa: pinta-, pohja- ja jätevesissä, ilmassa, maaperässä, lietteissä, sedimenteissä ja eliöissä. Tällaisilla kartoituksilla voidaan parhaimmillaan ohjata aineiden käytön sääntelyä.
Mikäli aine on myrkyllinen, pysyvä tai eliöihin kertyvä, se on vaarallinen. Useimmat hyvin tunnetut tällaiset aineet ovatkin Euroopassa säänneltyjä tai kokonaan kiellettyjä. Uudempien, ns. ”nousevien” (emerging) aineiden käyttäytymistä ympäristössä ei pystytä arvioimaan luotettavasti, koska niiden käyttäytymisestä luonnossa ei ole etukäteen luotettavaa tietoa. Mikäli ne korvaavat joitakin haitalliseksi todettuja aineita, niillä voi valitettavasti olla myös joitakin samoja ominaisuuksia kuin edeltäjillään tai joitain uusia.
”Noidankehä”
Kemikaaleja vuotaa ympäristöön jossain määrin kaikissa tuotteiden elinkaaren vaiheissa tuotannosta kulutuksen kautta jätteeksi. Ympäristölle potentiaalisesti haitallisten uusien aineiden dilemma on se, että tiedetään ainetta käytettävän, mutta ei tunneta kunnolla sen ympäristökohtaloa eikä vaikutuksia. Tällöin ei voida arvioida ja asettaa raja-arvoa ympäristössä eli sitä ei viedä säädöksiin. Tämä puolestaan johtaa siihen, ettei voida velvoittaa seuraamaan ainetta – eikä siten saada uutta tietoa sen käyttäytymisestä (Kuva 1). Tämän kierteen katkaisemiseen voidaan käyttää ympäristökartoituksia. Kartoitus aineiden esiintymisestä ympäristön eri osista luo ”valokuvamaisen”, staattisen katsauksen siihen, mistä ympäristön osasta kutakin ainetta voi löytyä. Aineen käyttäytymisen ymmärtäminen edellyttää jatkotutkimuksia ja uusia kysymyksen asetteluja, joihin ensimmäinen kartoitus ei pyrikään vastaamaan. Kartoitus on myös tarkistus sille, käyttäytyykö aine luonnossa niin kuin sen on ajateltu käyttäytyvän rakenteensa ja ominaisuuksiensa vuoksi (”reality check”).
Kuva 1. Uusien aineiden dilemma
Analyysimenetelmien kehitys on paljon nopeampaa kuin 10-15v sitten. Aineryhmiä pystytään tunnistamaan laajemmin, erottelemaan huomattavasti tarkemmin ja määrittämään huomattavasti pienempinä pitoisuuksina kuin aiemmin. Nykyään kyetään menetelmän validointiinkin aiempaa nopeammin. Analyysimenetelmien onkin oltava huippuluokkaa kartoituksessa, jossa pyritään tunnistamaan heikotkin signaalit suhteellisen pienestä näytejoukosta. Tunnettujen aineryhmien ”metsästämisen” rinnalle on viimeaikoina noussut myös ”non-target screening”, jossa seulotaan kvalitatiivisesti suuria yhdistejoukkoja ilman ennakkotietoa näytteen koostumuksesta. Lopullisen tunnistuksen tulee kuitenkin aina perustua malliaineen käyttöön.
Ympäristölle mahdollisesti vaarallisen aineen löytyminen luo paineita jatkotutkimuksille ja kemikaalien hallinnalle ja kasvattaa yleistä mielenkiintoa kemikalisoitumisesta. On toki huomioitava, että kartoitus antaa vain signaaleja, ei syvällistä vastausta, joten riskikommunikaatiossa tulee huomioida epävarmuudet tavallista huolellisemmin.
Pohjoismaiset uusien aineiden kartoitukset
Kartoituksiin vaadittava analytiikka on tieteen kärjessä – ja kallista. On selvää, että kansallinen tai kansainvälinen yhteistyö tasoittaa kuluja, mutta sillä on muitakin etuja: saadaan laajemmalta alueelta eri olosuhteista suurempi määrä keskenään vertailukelpoista tietoa.
Pitkäaikaisin yhteistyö kartoitusten suhteen on Pohjoismaiden Ministerineuvoston kemikaaliryhmän alaisella Nordic Screening Groupilla (www.nordicsreening.org). Tämä työryhmä on tilannut jo yli kymmenen vuoden ajan tutkimuslaitoksilta yhteisesti sovittuja kartoituksia ja kirjallisuuskatsauksia sekä järjestänyt puolenkymmentä kartoitusten kehittämistä koskevaa seminaaria. Tehty työ on edistänyt mm. YK:n pysyvien orgaanisten yhdisteiden sopimuksen ainelistan laajentumista (PFOS) ja osoittanut lukuisten kiellettyä PBDE-palonestoainetta korvaavien yhdisteiden löytymistä eliöistä ja sedimenteistä. Pohjoismaista yhteistyötä helpottavat suhteellisen samanlaiset instituutiot ja pienehkö hallinto mikä mahdollistaa nopeat reaktiot, joita usein tarvitaan kun riskinarvioissa on ”puuttuva rengas”.
Kartoitusten merkitys
Ympäristökartoitukset Pohjoismaiset uusien aineiden kartoitukset
palvelevat riskinarviointia ja REACH –prosessia tuottamalla mitattua taustatietoa mm. mallinnuksen ja riskitasojen verifiointiin. Kartoitukset tuovat esiin epävarmuuksia, ristiriitoja ja yllätyksiä esimerkiksi aineiden hajoamisen, muuntumisen, kulkeutumisen ja kertymisen suhteen. Tällä tavalla tuotetaan tietoa altistumisen arviointiin. Voidaan perustellusti ajatella, että REACH –prosessin tulisi edellyttää tällaisia kartoituksia myös teollisuudelta. Kartoitukset ovat osa järkevää kemikaalipolitiikkaa, joka perustuu varovaisuusperiaatteelle.
Pohjoismaisten kartoitusten verkkosivut: www.nordicscreening.org
Lisätietoa:
Ryhmäpäällikkö Jaakko Mannio, Suomen ympäristökeskus SYKE, Kulutuksen- ja tuotannon keskus etunimi.sukunimi@ymparisto.fi,
puh. 0295 251 406