Name of recording: Pulinaa Itämerestä -podcast K1 Jakso 3: Miten suojella suojeltua?
Length of recording: 00:36:32
[Alkumusiikki]
Joanna Norkko [00:00:08]: Useimmiten luonnonsuojelualueilla vaan niin kuin saaret on suojeltu mutta täällä myös meri on suojeltu
Eija Rantajärvi: Oletko koskaan miettinyt, miten Itämeren luontoa suojellaan? Mikä merkitys on suojelualueilla? Entä mitä kaikkea jännää pinnan alta löytyy? Pulinaa Itämerestä -podcastissa etsin vastauksia muun muassa näihin kysymyksiin.
Tässä Pulinaa Itämerestä -podcastissa mietimme, miten suojella suojeltua eli miten vaalimme herkkää meriluontoa. Minä olen Eija Rantajärvi, ja asiantuntijoina studiossa ovat Markku Viitasalo ja Essi Keskinen. Tervetuloa mukaan!
Eija Rantajärvi [00:01:05]: Markku, sinä olet meribiologi ja toimit tutkimusprofessorina Suomen Ympäristökeskuksessa. Tutkit meriluonnon monimuotoisuutta sekä muuttuvan ilmaston vaikutuksia Itämereen. Voitko sinä työssäsi edistää merensuojelua, ja mikä ihmeen velho on Velmu? Se nimittäin nousee esille lähes aina, kun puhutaan meren suojelusta.
Markku Viitasalo[00:01:28]: Joo, kyllä. Mielestäni voin edistää meren suojelua, ja tosiaan koordinoin tätä Velmu-ohjelmaa, joka on Suomen vedenalaisen meriluonnon monimuotoisuuden inventointiohjelma. Se tarkoittaa sitä, että me kartoitetaan meriluontoa, sen leviä, kasveja, vähän kalojakin, ja etsitään sitten arvokkaita alueita, jotka kannattaa suojella ihmisen aiheuttamilta vahingoilta.
Eija Rantajärvi [00:01:58]: Essi, sinä olet myös meribiologi ja sen lisäksi tutkimussukeltaja ja toimit suojelubiologina Metsähallituksen Luontopalvelussa Oulussa. Suunnittelet suojelualueiden hoitoa, mutta vietät aika suuren osan työajasta vedenpinnan alla. Miten tuttuja Suomen rannikkovesien pinnanalaiset näkyvät sinulle ovat?
Essi Keskinen[00:02:20]: Olen aloittanut sukeltamaan jo lukiossa. Sen jälkeen kun olen Metsähallitukselle mennyt töihin, olen pääasiassa sukeltanut Perämerellä, mutta sitten aika paljon myös ihan kaikkialla muualla Suomessa. Olen käynyt välillä Merenkurkun kollegan kanssa tekemässä sukelluksia Merenkurkussa ja Vaasan alueella ja välillä Saaristomerellä ja ihan Kotkaa myöten. Joka puolella olen tehnyt sukelluksia. Aika paljon kesästä menee vedenalaisiin kartoituksiin.
Eija Rantajärvi [00:02:52]: Nämä ovat aika erilaisia merialueita kuitenkin, jos liikutaan itäiseltä Suomenlahdelta Saaristomerelle, Selkämerelle ja siitä sitten ylemmäs Perämerelle. Markku, ehkä voisit luonnehtia noin yleisesti, mikä on suurin muutos tällä alueella, ja sitten, Essi, jos voisit kertoa vähän niistä vedenalaisista näkymistä, miten ne muuttuvat siellä.
Markku Viitasalo: Itämerellähän suolaisuus vähenee pohjoiseen ja myös tietenkin Suomenlahdella itään päin kuljettaessa. Se vaikuttaa lajistoon paljonkin. Esimerkiksi vesikasvien osuus kasvaa meriluonnossa, kun kuljetaan Perämeren suuntaan. Muutenkin on paljon eroja. Pohjan materiaaleissa on vaihtelua kallioisuudessa, hiekkaisuudessa ja erilaisissa muissa meren perusominaisuuksissa.
Eija Rantajärvi [00:03:48]: Niin, sinä puhuit vesikasveista. Mitäs ne muut sitten ovat?
Markku Viitasalo[00:03:54]: Leviä. Puhutaan makrolevistä eli niitä, joita useimmat ihmiset näkevät, kun he kulkevat rantaa pitkin, niin siellä näkyy jonkinlaisia makroleviä, ne voivat olla viherleviä, jotka yleensä ovat vihreitä, tai sitten ruskoleviä, jotka yllättäen ovatkin ruskeita.
Eija Rantajärvi [00:04:10]: Joo, ja siellä pohjoisemmassa on enemmän tällaisia toisenlaisia.
Markku Viitasalo[00:04:13]: Kyllä. Juuri makrolevät ovat alkuperältään mereisiä. Niitä esiintyy ihan valtamerien rannikoilla, ja ne pärjäävät täällä aina Merenkurkkuun asti ihan hyvin, mutta sitten siitä pohjoisemmaksi on yleensä sitten vesikasvien valtakuntaa ja muita eliöitä, jotka sitten Essi tunteekin erittäin hyvin.
Essi Keskinen[00:04:35]: Jos ajatellaan, että lähtee sukeltamaan esimerkiksi Saaristomereltä, siellähän on paljon kallioisia rantoja. On valtavasti rakkoleväniittyjä, ja jos on hiekkapohjaa, on meriajokasta eli tällaista oikein kaunista vihreää meriheinää. Sinisimpukoita on paljon, ja siitä kun lähdetään joko Suomenlahtea itään kohti tai sitten Selkämerelle kohti pohjoista, jossakin vaiheessa kaikki nämä kolme lajia vähenee aika paljon, elikkä Merenkurkun pohjoispuolelta ollaan saatu häviämään rakkovaurut eli tämä iso ruskolevä. Siellä on liian vähän suolaa sille. Sitten sinisimpukat ovat hävinneet, koska ei ole suolaa enää. Myöskään Suomenlahden itäreunoilla ei enää sitten näitä lajeja ole. Sitten nämä meriheinät, meriajokas, häviää sitten jo aika nopeasti, koska se kaipaa näistä lajeista eniten suolaa. Sitten kun mennään esimerkiksi Merenkurkusta pohjoiseen, tullaan Perämerelle, niin veden värikin muuttuu ihan kokonaan. Merenkurkussa se on vielä hyvin kirkasta ja läpinäkyvää, ja sitten kun mennään siitä Perämereen, se muuttuu sellaiseksi tumman Rooibos-teen väriseksi. Näkyvyys on aika huono. Ei sen takia, että vedessä olisi mitään hötöä, vaan sen takia, että siellä on niin tummaa humuksen takia. Pohjoisessa Suomessa on isot, laajat alueet, joista joet tuovat suovettä, ja ne kaikki tulevat Perämereen, niin sen takia muun muassa kasvillisuus sitten loppuu aika nopeasti. Kun mennään johonkin neljään viiteen metriin, ei ole enää putkilokasveja sen jälkeen, ja sitten kun mennään kymmeneen metriin, sitten loppuu viimeiset levätkin, kun niille ei ole enää tarpeeksi valoa siellä.
Eija Rantajärvi: Mikä tekee merialueista suojelun arvoisia?
Markku Viitasalo: Se klassinen syyhän on tietenkin se, että on jokin erityisen harvinainen laji, jonka katoamista yritetään estää suojelulla. On tiedossa, että jossain asuu jokin tietynlainen levä tai esimerkiksi kalalaji, joka pysyy siellä suurin piirtein samoilla paikoilla, ja sitten jos sitä aluetta ei suojella, ihmisten erilaiset toiminnot voivat sen sitten sieltä hävittää. Sitten on muitakin syitä. On avainlajeja, jotka eivät välttämättä ole todella harvinaisia, mutta ne sitten taas ylläpitävät suurta monimuotoisuutta ja antavat mahdollisuuksia, ravintoja ja elintilaa muille lajeille. Tällaisia ovat juuri nämä Essinkin mainitsemat raakkohauru ja sinisimpukkakin ja meriajokkaat täällä Lounais-Suomen alueella. Jos on sellaisia lajeja, jotka ylläpitävät joitakin tärkeitä toimintoja, voidaan päätyä siihen, että kannattaa suojella tiettyjä ekosysteemipalveluita. Ekosysteemipalveluita voi olla monenlaisia. Ne voivat esimerkiksi kalantuotantoa ylläpitäviä tai sitten sellaisia, että jotkin pohjaeläimet myllertävät sedimenttiä niin, että se pysyy hapellisena. Tällaisiakin tekijöitä pitää miettiä.
Eija Rantajärvi : Mistä me nyt tiedämme, mitä alueita kannattaa suojella?
Markku Viitasalo: Se ei nyt olekaan ihan yksinkertaista. Pitää kerätä paljon tietoa siitä, missä arvokkaita alueita ja lajeja on. Se on juurikin näitä Velmun päätehtäviä. Sitten on myös tunnistettu sellaisia luontotyyppejä, jotka saattavat ylläpitää monenlaisiakin lajeja. Ne voivat olla sellaisia, että ne voi tunnistaa ihan siitä, miltä ne näyttävät, esimerkiksi tällaiset fladat tai laguunit, jotka ovat lahtia, jotka ovat melkein kokonaan kuroutuneet irti merestä, mutta on kuitenkin yhteydessä meriveteen, niin nehän ovat jo päältä katsoen sellaisia, että tiedät, että tässä on sitten laguuni. Jos ollaan päätetty, että laguuni on suojelemisen arvoinen, niin sitten sinun ei tarvitse välttämättä sitä itse eliöstöä niin paljon selvittää.
Essi Keskinen[00:18:46]: Olen sukeltanut monissakin. Parhaimmillaan niissä on kirkas vesi ja aivan upeaa vesikasvillisuutta. On esimerkiksi sellainen uhanalainen luontotyyppi kuin suojaiset näkinpartaisniityt. Näkinpartaiset ovat sellaisia pieniä kasvin näköisiä leviä. Sellaisia on parhaimmillaan tosi kauniisti fladoissa. Sitten taas toisaalta ne voivat olla sellaisia hyvin pehmeäpohjaisia ja pöllyyntyneitä, oikein sameavetisiäkin välillä. Silloin ne ovat aika usein sellaisia, että siitä on poistettu se kynnys, joka tämän laguunin yhdistää mereen eli sellainen vähän matalampi alue, ja veneilijäthän ovat kiinnostuneita poistamaan sen kynnykset, että he pääsevät veneellä sinne laguuniin, niin silloin myös se vedenvaihto mereen lisääntyy, ja silloin se on sitten mennyt hiukan pilalle se flada. Siellä ei enää lämpötila pysy esimerkiksi samalla tavalla korkeampana kuin mitä meressä, eli se ei enää toimi esimerkiksi kalojen poikastuotantoalueena samalla lailla. Silloin kun ne fladat on kauniita ja luonnontilaisia, ne ovat aivan upeita paikkoja.
Eija Rantajärvi : Jarruttavatko meren suojelualueet luontokatoa?
Markku Viitasalo: Sitä vartenhan ne on perustettu, ja kyllä se ihan tutkimuksilla on osoitettu, että suojelualueilla on merkitystä. Jos nyt ajatellaan esimerkiksi jotakin ruoppausta tai kalan kasvatusta tai jotain sellaista toimintoa, josta herkästi tulee ravinteita tai liettymistä rannoille, kyllähän ihmisen toiminnan vähentäminen vaikuttaa suojelevasti eliöstöön, mitä siellä asuu.
Eija Rantajärvi [00:20:33]: Mitkä ovat Perämeren suojelun erityistarpeet?
Essi Keskinen: Ne ovat tällaisia natura-luontotyyppejä, jotka tulevat EU:sta määriteltyinä. Esimerkiksi riutoille, jotka ovat pohjasta kohoavia kivikkoisia tai kallioisia alueita, on tyypillistä kasvillisuutta ja eläimistöä, ja täällä muualla Itämerellä, paitsi Perämerellä, asuu esimerkiksi rakkohaurua ja sinisimpukkaa. Sitten kun tullaan Perämerelle, niin riutoilla onkin esimerkiksi vesisammalia suurimmaksi osaksi eikä lainkaan näitä tällaisia avainluontotyyppejä tai avainlajeja. Yksi asia, joka tekee vaikeaksi Perämeren vedenalaisen luonnonsuojelun, on, että jos sanotaan esimerkiksi, että nyt pitää suojella tyypillisiä riuttoja, no, nehän eivät olekaan Perämerellä enää samanlaisia tyypillisiä kuin mitä ne olisivat Suomenlahdella tai muualla Suomessa. Suojelu pitää sitten miettiä paikallisesti osuvaksi. Sitten yksi asia, joka meillä on, on hyvin hyvin matalat ja pitkät rannat. Se on sitä maankohoamisrannikkoa, ja sitten koska se on hyvin loivasti syvenevää, jos tehdään uusi suojelualue, täytyisi ottaa tarpeeksi pitkä pätkä merenpohjaa mukaan rannan jatkeeksi, koska ranta on niin matalaa ja kun se nousee maankohoamisen myötä, ettei sitten 50 vuodessa se olekin pelkkää saarta ja meri on kaikonnut siitä meidän suojelualueeltamme kokonaan.
Eija Rantajärvi : Mitkä ovat Itämeren pahimmat ympäristömöröt?
Markku Viitasalo: Kyllähän se rehevöityminen on edelleen pahin. Kaikki se ravinteikkuuden lisääntyminen, mitä me olemme aiheuttaneet jo vuosikymmeniä, vaikuttaa kaikkiin alueisiin, myös suojelualueisiin. Jos rehevöitymistä ei saada vähennettyä, useinkin aluesuojelukeinot eivät riitä yksinään. Sehän on tunnettu juttu, että ilmastonmuutos pahentaa niitä samoja ilmiöitä, mitä rehevöityminen on jo pitkään aiheuttanut. Sen takia me joudumme entistä tiukemmin suhtautumaan omiin ravinnepäästöihimme ja muihinkin haitallisiin vaikutuksiin, joita me merelle aiheutamme, jotta ilmastonmuutos ei katkaisisi kamelin selkää siinä tilanteessa.
Eija Rantajärvi : Näissä viimeisissä satelliittikuvatutkimuksissa on päästy selvittämään Itämereen kohdistuvia paineita, vähän maalta kohdistuvia paineita ja muita paineita vähän tarkemmin.
Markku Viitasalo: Joo. Tosiaan tämä on hieno Metsähallituksen tutkimus, jossa on ilmakuvilta itse asiassa tunnistettu koko Suomen rannikolta sellaiset alueet, joissa näkyy ruoppauksen jälkiä. Nehän on yleensä paitsi satamien ja muiden isompien toimijoiden aikaansaamia, niin tietenkin meidän kaikkien mökkiläisten touhuja. Kun meillä nyt Suomessa on niin paljon mökkejä, niin kyllä niitä on tosi paljon. Näitä pieniä ruoppauksia saa tehdä vain juuri ilmoittamalla ELY-keskukselle ja sitten käydä toimeen. Jos samassa lahdessa voi olla kymmenenkin mökkiä tai enemmänkin, ja pieniä ruoppauksia kertyy vieri viereen monta, niin sittenhän ne muodostavat ison ruoppauksen jo yhdessä, ja siitä tulee se ongelma. Tosiaan on nähtävissä, että melkein koko Suomi on jo ruopattu pätkittäin ihan todellakin Vironlahdelta Tornioon.
Essi Keskinen: Kaikki kasvillisuushan siitä lähtee tietenkin ja pohjaeläimet. Kestää sitten aikansa ennen kuin ne palaavat siihen takaisin. Nyt kun meillä on käynnissä Perämeren kansallispuiston ja Perämeren saarten natura-alueiden hoidon ja käytön suunnittelu. Sitä ollaan sitten mietitty, olisiko tähän jotain sellaista yhteistä ratkaisua, että jos esimerkiksi tehtäisiin saman tien yksi isompi laituri, jossa olisi tilaa useammalle venemökkiläiselle, tai miten tätä pystyttäisiin edistämään sillä tavalla, että hamaan tulevaisuuteen asti ei aina tarvitse ruopata niitä samoja pikkupaikkoja.
Markku Viitasalo: Olen ollut Tansaniassa Sansibarilla sellaisessa tutkimusprojektissa, jossa sovellettiin näitä meidän Velmiu-menetelmiämme Afrikan olosuhteisiin. Se on fantastinen paikka, siellä on sellaisia kerman valkoisia hiekkarantoja, joihin varpaat uppoaa.. Mutta toisaalta me ehkä olemme vähän sokeita oman meremme kauneudelle, ja itse kun olen veneilijä, pidän kyllä meidän saaristomertamme yhtenä maailman kauneimmista paikoista. Se vedenalainen luonto, mikä täällä on, on monimuotoista ja värikästäkin, kun katsoo vähän lähempää.
Essi Keskinen: Varsinkin kun on kameran kanssa liikenteessä ja pystyy makrokuvia eli lähikuvia ottamaan, siellä on vaikka minkälaista pientä öttiäistä ja katseltavaa siellä Itämeressäkin.
Eija Rantajärvi : Suomen merialueilta löytyy hyvin erilaisia suojelualueita retkeilyn sallivista kansallispuistoista aina hyvin tiukasti suojeltuihin alueisiin. Lähdetäänpä tutustumaan niistä muutamaan. Ensiksi selvitetään, mikä on Gullkrona-pilotti. Siitä kertoo Baltic Sea Action Groupin toimitusjohtaja Laura Höijer.
Laura Höijer: Kun aloitin säätiössä 2018, alettiin Sykkeen kanssa pohtimaan, mitä hyvää yhdessä me voisimme tehdä Itämeren eteen. Itämeren konkreettinen suojelu konkretisoitui, että tämä voisi olla yksi paikka tehdä yhteistyötä. Sitten Markku Viitasalon kanssa jatkoimme keskusteluja, ja Markku meille sitten hyvin katsoikin Velmu-dataan pohjautuen, että Gullkronan ympärillä on paljon luonnon monimuotoisuudelle arvokkaita alueita pinnan alla. Sitten lähdimme yhdessä ideoimaan, että jos lähtisimme suojelemaan Gullkronaa. Koko ajan siinä sitten kunnianhimo kasvoi, siitä on tullut aika iso alue, ja rakentaa siitä pilotti, jota muutkin voisivat hyödyntää. Gullkronan saarta ympäröivästä vesialueesta on tulossa Saaristomeren suurin yksityisten ihmisten perustama merensuojelualue. Se olisi 4 800 hehtaaria. Metsähallitus omistaa alueita. Meidän hallituksen jäsenemme ja säätiön perustajajäsenemme Ilkka Herlin ja Saara Kankaanrinta omistavat alueita. Sitten siinä on yli 20 yksityistä maanomistajaa eli kalastuskunta. He nyt yksimielisesti puoltavat sitä, että suojelualue perustettaisiin. Se on nyt lähdössä viralliseen suojeluprosessiin ELY-keskuksen suuntaan tämä kalastuskunnan esitys.
Eija Rantajärvi : Minkälainen prosessi tämä on ollut? Tässä on kuitenkin aika monta osakasta, että kaikki lähtevät puhaltamaan yhteen mereen.
Laura Höijer: Erittäin keskusteleva. Tämä on se oppi tästä, niin kuin sanoin, tämä on pilotti, ja me toivomme, että näitä oppeja voi sitten hyödyntää muissa vastaavissa prosesseissa. Liikaa ei voi korostaa yhteiskehittämistä ja keskustelua, että aidosta yhdessä mietitään, mitä suojelu tarkoittaa ja minkälaisia rajauksia, ja kuullaan huolia ja ehdotuksia, mitä suojelu voisi tässä tapauksessa tarkoittaa ja mitä rajauksia tehdään yhdessä. Suojeluun liittyvät rajoitukset räätälöidään aina alueen tarpeita vastaavaksi. Juuri se, mitä luontoarvoja sillä alueella on ja millaista suojelua ne tarvitsevat. Jos katsotaan Gullkronan suojelualuetta, suojelu koskee vesialuetta. Siellä on tarkoitus kieltää esimerkiksi merenpohjan muokkaaminen, kuten merellinen kaivostoiminta, ja sitten vesiviljely suojelualueen sisällä. Sen lisäksi on tarkoitus rauhoittaa lintujen pesintää ja turvata paikallinen meriajokasniitty ankkurointikellolla. Tosiaan rajoituksissa on otettu tarkkaan huomioon maanomistajien tarpeita. Esimerkiksi ylläpitoruoppaukset sallitaan. Tämä on ollut sellainen todella tärkeä asia yhteisissä keskusteluissa. Kalastusta ja metsästystä Gullkronan suojelu ei rajoita. On myös tärkeä miettiä, mitä se ei rajoita.
Eija Rantajärvi [00:09:38]: Joo. Minkälainen paikka tämä Gullkrona nyt kaiken kaikkiaan on? Pääseekö sinne ihan kuka tahansa?
Laura Höijer: Upea Saaristomeren helmi. Vuonna 2016 Ilkka ja Saara ostivat Gullkronan, ja 2019 vierasvenesatama avattiin kaikille kävijöille.
Eija Rantajärvi : Voi olla, että paikka tulee vähän liiankin suosituksi. Onko tämä huomioitu jotenkin, että luonto ei kulu?
Laura Höijer: Joo. Kyllä Saara ja Ilkka on tässä tehnyt todella arvokasta työtä. Nimenomaan se on tosi luontoa tehty siellä kaikki toiminta ja myös rajoitetaan kävijämäärää. Me myös sitten säätiössä voimme hyödyntää sitä sillä tavoin, että siellä on mahdollisuus kertoa veneilijöille, lomailijoille siitä ainutlaatuisesta meriluonnosta ja mitä suojelu tarkoittaa ja mitä itse kukin voi tehdä merensuojelun eteen, eli meille säätiönä erittäin tärkeä paikka. Ehkä tässä vielä, jos nyt sitten mainitaan yhteistyökumppaneita, Sykeen tuossa mainitsin, mutta sitten valtavana apuna on ollut Metsähallitus, ELY-keskus, ympäristöministeriö, kaikki tässä, ja itämeri-projekti rahoittajana ja strategisena kumppania.
Eija Rantajärvi : Nyt viranomaisetkin ovat tästä saaneet aika paljon oppia, miten vastaisuudessa sujuvoitetaan prosesseja.
Laura Höijer: Kyllä. Olen aika varma, että kaikki ovat tässä oppineet, niin tutkijat, viranomaiset, toki me säätiössä ja yksityiset maanomistajat. Niin kuin pilotin luonteeseen parhaimmillaan kuuluu, kaikki ovat oppineet tässä todella paljon. Nyt me sitten rakennamme sellaista suojelupolkua, tai meillä on jo pohja sille olemassa Elävä Itämeri -sivuilla, jotta sitten jatkossa suojelu olisi helpompaa. Pilotin avulla voidaan skaalata toimintaa ja saada lisää suojelualueita.
Eija Rantajärvi: Lähdetään tutustumaan vielä Tvärminnen eläintieteellisen aseman suojelualueeseen Hangossa. Siitä kertoo meille tutkimuskoordinaattori Joanna Norkko.
Joanna Norkko: Tämä Tvärminnen tutkimusasema on yksi Itämeren alueen suurimmista kenttäasemista. Asema täyttää tänä vuonna 120 vuotta. Tämä tietenkin tarkoittaa, että tällä paikalla on tutkittu meren ja ympäristön tilaa jo pitkään. Täällä asemalla tutkimus on aika paljon keskittynyt Itämeren ja rannikon tutkimukseen. Luonnonsuojelualue, joka kuuluu asemalle, on noin 600 hehtaaria. Siitä 140 hehtaaria on maata ja loput merta. Tämä on siinä mielessä aika uniikkia, että useimmiten luonnonsuojelualueilla vain saaret on suojeltu, mutta täällä myös meri on suojeltu. Tämä tarkoittaa sitä, että tällä alueella saa tehdä vain tutkimusta tai opetukseen liittyvää toimintaa. Meidän saariin ei saa mennä maihin, vedellä ei saa liikkua ilman lupaa, ei saa ankkuroida. Tämä tarkoittaa sitä, että luonto täällä on niin sanotusti niin hyvässä kunnossa kuin se voi olla. Se, että alue on suojeltu, on tietenkin myös tutkijoiden kannalta erittäin arvokasta. Täällähän on mitattu esimerkiksi meren lämpötilaa vuodesta 1926. Joka kymmenes päivä joku on mennyt sinne ulos Storfjäderille. Siitä aikasarjastahan näkyy hyvin selvästi, että viimeisen 30 vuoden aikana keskilämpötila on noussut noin kaksi astetta, mikä on huomattavasti nopeampaa ja enemmän kuin valtamerissä noin keskimäärin. Se, että rajaa jonkin luonnonsuojelualueen rajoilla, ei tietenkään tarkoita, että suuren mittakaavan ongelmat ei ylety sinne. Tietenkin tämäkin alue kärsii rehevöitymisestä ihan niin kuin muukin rannikko täällä meillä. Myös roskaa löytyy meidänkin saaristamme. Meren virrat ja aallot niitä vie ja tuo myös sinne. Siltä ei pysty mitenkään välttymään. Meillähän on täällä ihan lähellä Pohjanpitäjän lahti, että sitä kautta tietenkin tulee myös maalta ravinteita. Meillä on avoin Itämeri täällä ihan nurkan takana, eli vesi vaihtuu aika hyvin. Sanoisin, että meillä juuri tällä alueella on varmasti Suomen puhtaimpia vesiä. Oikeastaan tämä on täydellinen paikka laittaa tutkimusasema, koska meillä on soutuveneen ulottuvilla kaikenlaista ympäristöä. Täällä on suojaisaa saaristoa, on ruovikkoa, on kalliorantaa, on hiekkapohjaa, meriajokasniittyä, on syvempiä mutapohjia ja on avomeri. Tässä pienellä alueella löytyy tosi paljon. Meidän pitää kiittää tästä asemasta eläintieteen professoria Johan Axel Palmenia. Hänellä oli 1800-luvun loppupuolella sellainen visio, että hän haluaa perustaa kenttätutkimusaseman. Hän etsi sopivaa paikkaa ympäri Suomen rannikkoa ja sitten lopulta löysi tämän paikan ja myös omilla rahoillaan osti tämän paikan ja rakennutti tämän ensimmäisen päärakennuksen, tämä keltainen, Palmeniana. Hänellä todellakin oli sellainen visio, että hän halusi, että opiskelijat pääsisivät ulos luontoon tutkimaan luontoon ja että olisi tällainen tukikohta. Itse olen aika useinkin miettinyt, että jos tänään lähtisi etsimään täydellistä paikkaa kenttäasemalle, on hyvin todennäköistä, että päätyisi ihan samaan paikkaan. En oikeastaan itse keksi mitään, mitä täältä oikeastaan puuttuisi.
Eija Rantajärvi : Onnellinen lopputulos.
Joanna Norkko Kyllä. Varsinkin se, että on tällaisia henkilöitä, joilla on se oma visio ja oma halu. No, hänellä oli selvästikin myös varaa sijoittaa omaa rahaa siihen, että saa tällaisen toteutettua.
Eija Rantajärvi : Suomessa on sellainen erikoispiirre, että voi omistaa mertakin.
Joanna Norkko: Joo, se on todella hienoa, että pystyy omistamaan merta. Siinä mielessä on todella arvokasta myös, että Suomessa on ollut tällainen Velmu-ohjelma. Nyt me tiedämme paljon enemmän siitä, mitä Suomen merenpinnan alta löytyy, ja myös, missä arvokkaimmat alueet ovat, ja se, että siitä saadaan sitten tietoisuutta myös omistajille ja myös yleisölle, niin sehän tarkoittaa myös sitä, että niitä halutaan ja pystytään lähteä suojelemaan paremmin.
Essi Keskinen: Tvärminne on varsin tuttu.
Eija Rantajärvi : Miltä siellä näyttää?
Essi Keskinen: Paljon rakkohaurua ja aika kirkas vesi ja tosi hienot sinisimpukkamatto. Siellä on hieno olla valokuvaamassa.
Markku Viitasalo: Molemmat paikat ovat kyllä fantastisen kauniita. Ne edustavat Lounais-Suomen saaristoa kauneimmillaan. Pidän molemmista. Niissä on vähän erilainen karaktääri molemmilla. Niin kuin Laura tuossa totesi, Gullgrunan saari on itse asiassa jo muutamia vuosikymmeniä ollut yksi pohjoisen saaristomerialueen suosituimpia veneilysatamia. Nyt sitten on iloinen tapahtuma, että Ilkka ja Saara sen osti ja on alkanut sitä erittäin hienolla tavalla ylläpitämään. Luotan kyllä siihen, että siellä luontoarvotkin tulevat säilymään myös tästä näkökulmasta, jota he nyt pyrkivät ylläpitämään.
Eija Rantajärvi: Nyt on asetettu aika tiukkoja tavoitteita meriluonnon suojelulle.
Markku Viitasalo: Tämä lähtee sellaisesta ajatuksesta, että koko maapallosta kannattaisi suojella noin 30 prosenttia sekä maasta että merialueista. Vain tällä tavalla saadaan luontokato eli biodiversiteetin väheneminen pysäytettyä. Meidän pitäisi nyt sitten kansallisestikin miettiä, miten saamme sijoitettua suojelualueet sekä maalla että merellä niin, että ne pysäyttävät tämän niin sanotun luontokadon. Me teimme vuonna 2018 sellainen tutkimus, jossa nimenomaan Velmu-aineistoon perustuen paikallistettiin Suomen meriluonnon arvokkaimmat alueet. Sitten vertasimme tätä olemassa olevaan suojelualueverkostoon ja havaitsimme, että melkein 3/4 näistä kaikkein arvokkaimmista meriluonnon arvokohteista sijaitsee nykyisen suojelualueverkoston ulkopuolella. Se tarkoittaa tietenkin sitä, että meillä on iso tarve lisätä suojelua ihan uusien suojelualueiden perusteella. Seuraava kysymys on, missä. Tässä samassa tutkimuksessa havaitsimme, että itse asiassa suurikin osa näistä arvoalueista on matalilla alueilla. Missä ne matalat alueet ovat, ne ovat itse asiassa juuri näiden mökkien edustoilla ja yksityisten ihmisten omistamilla vesialueilla. Nyt tämä on meille iso haaste, miten saadaan kansalaiset ja maan ja vesien omistajat mukaan tähän talkoisiin ilman, että se aiheuttaa konfliktia suojelua ajavien ihmisten ja kansalaisten välillä. Projekti, jossa tämä Gullgrunan saarikin on pilottina, näytetään, miten suojelu helposti voidaan toteuttaa, mitä seurauksia siitä on yksityisille ihmisille ja myös, mitä toimenpiteitä siellä voidaan sallia samalla, kun rajoitetaan jotain.
Essi Keskinen: Velmu-hankkeessahan on tosi paljon otettu sekä videokuvaa että valokuvia pinnan alta. Niitä löytyykin tuolta itameri.fi-sivustosta, esimerkiksi, siellä on isot valokuvapankit, ja se on mielestäni aina ollut tosi tärkeä osa vedenalaisen luonnon suojelua, että me pystymme tuomaan vedenalaista luontoa pinnan alta tänne pinnan päällä, koska kuitenkin aika harvalla suomalaisella on mahdollisuus mennä itse sukeltamaan tai edes snorklaamaan veden alle. Vaikka moni veneilijäkin pinnalla veneillee, niin eivät he välttämättä tule ajatelleeksi, mitä veneen alla on. Koen sen kovin tärkeäksi, että pystyisimme kertomaan, mitä siellä on, miten hienoa siellä on, mitä kaikkea suojelemisen arvoista veden alla on. En itse usko, että kukaan ihminen haluaisi suojella sellaista, mihin hänellä ei ole minkäänlaista yhteyttä. Jos et yhtään tiedä, mitä veden alla on, miksi haluaisit suojella. Sinun pitää olla nähnyt, mitä siellä on ja ymmärtää, miten kaunista ja hienoa ja tärkeää se on, että me suojelemme vedenalaista luontoa. Sen takia yritetään aina pitää isoa meteliä siitä, mitä kaikkea veden alta löytyy. Yksi Velmu-sukellus, jonka olen tehnyt pohjoisella Perämerellä yhtenä elokuisena aivan myöhäisenä iltana, kun aurinko oli jo laskemassa, satuin sukeltamaan tällaiseen savilabyrinttiin, joka löydettiin silloin sieltä. Se on hiekkapohja, neljän viiden metrin syvyydellä, ja sen päällä on sitten tällainen jääkauden aikainen savipatja, oikein sellaista kovaa savea. Sitten sitä on vesivirrat ja jäät aikanaan kovertanut niin, että nyt sitten kun sinne menee, se on vähän niin kuin emmetal-juusto tai labyrintti. Me kutsumme sitä aluetta savilabyrintiksi. Se oli aivan maaginen tunne, kun sinne sukelsi. Siellä oli hyvin kirkas vesi. Sitten se aukeni siinä silmien edessä se labyrintti. Laskeuduin sinne hiekkapohjalle. Se oli kaunista sellaista aaltokuvioista hiekkaa. Molemmin puolin nousi sitten sellainen metrin puolentoista korkuinen savivalli tai savitörmä. Lähdin seuraamaan sitä kanjonia, ja sitten se jossain vaiheessa laajeni sellaiseksi kraatteriksi, ja makoilin siellä hiekkapohjalla selälläni, ja minulla oli saviseinät siinä ympärillä, ja katselin pintaa ja katselin, kun kuplan nousi sinne. Mietin, että en halua tulla täältä pois, tämä on niin hieno paikka. Me olemme jonkin verran jälkikäteenkin kartoitettu tuota aluetta, ja se on kyllä todella mielenkiintoinen ja hieno, aivan uniikki paikka.
Eija Rantajärvi: Kuulostaa tosi jännältä. Entä Markku, onko sinulla tullut vastaan mitään verrattavia elämyksiä?
Markku Viitasalo: Ei ehkä ihan tuollaista, mutta on minulla yksi lapsuusmuisto, joka ehkä myös samalla kertoo jotain Itämeren muutoksesta. Siitä täytyy olla jo yli 40 vuotta. Olin vanhempieni kanssa veneilemässä, ja oli todella lämmin ja kaunis kesäpäivä. Lähdin sitten snorklaamaan siihen ihan viereiseen lahteen. Siellä sitten vähän aikaa edettyäni, siinä lahdessa oli sellaisia isoja rakkohaurupylväitä, jotka nousivat pohjasta sellaisina melko leveinä torneina. Lähdin sitten uimaan niiden väleihin, ja yhtäkkiä huomasin, että edessäni on sellainen aika iso hauki. Se tuijottaa minua sitten, mielestäni, suoraan silmiin. Kun minä lähestyn, se havahtuu ja alkaa kiertämään sitä pylvästä. Hitaasti menen sen perässä, ja me menemme ainakin täyden kierroksen sen pylvään ympäri. Sitten yhtäkkiä se toteaa, ettei tämä ole enää hauskaa, ja ponkaisee sitten yhdellä pyrstön iskulla sitten näkymättömiin. Se näky on syöpynyt verkkokalvoihini ikuisiksi ajoiksi. Olen paljon miettinyt sitä myös siitä näkökulmasta, että silloin ja siellä, en tarkasti muista sitä paikkaa, mutta se oli jossain vähän ulkosaariston reunalla oleva saari, ja vesi oli todella kirkasta sillä hetkellä, ja juuri se, että siinä oli sellaisia pylväsmäisiä isoja rakkohaurupuskia tai jopa torneja, niin se kertoo siitä, silloin ja sillä alueella vielä tällaisia löytyi. Nämä ovat aika harvinaisia nykyisin Saaristomerellä. Monessa paikassa ikävä kyllä rakkohaurupuuskat ovat aika kitukasvuisia ja monella tavalla levän peitossa ja muuta. Toivottavasti vielä joskus tällainen tilanne palaa, että näitä on sitten enemmän ja enemmän.
Eija Rantajärvi : Mitä vinkkejä te antaisitte meriluonnossa liikkujalle?
Essi Keskinen: Jos merialue kiinnostaa, ihan ensin voi vaikka käydä katsomassa esimerkiksi itameri.fi-sivustolta, minkälaisia kuvia sieltä alueelta löytyy, mitä veden alta löytyy, minkälaisia lajeja sieltä löytyy, Velmu-karttapalvelusta löytyy kaikki kartoitukset, mitä me olemme tähän mennessä tehneet. Moni mökkiläinen on minulle sanonutkin tuolla maastossa, kun olemme tavanneet, minä olen kartoittanut ja hän ollut mökkilaiturilla siiderillä, hän on sanonut, että hän on käynyt katsomassa Velmu-karttapalvelusta, mitä sieltä minun mökkirannastani löytyy ja onpas kiva, kun olette täällä kartoittamassa. Se on juuri sitä, että kun ymmärretään, mitä siellä on, niin sitten sitä halutaan myös suojella. Kun on niin monia erilaisia tapoja nauttia merestä, niin itselle se on se merenalainen luonto. Kun sinne näkee kuitenkin sitten senkin verran helposti, että ottaa esimerkiksi snorklin ja maskin ja kurkistaa sinne tai ottaa siitä jonkin leväpuskan ja pistää sen valkoiseen ämpäriin ja vettä sinne ja vähän ravistelee ja katsoo, mitä sieltä putoilee sinne ämpärin pohjalle. Niitä voi sitten katsella lasten kanssa. Sellaisia pikkujuttuja, joilla itsekin pääsee käsiksi siihen vedenalaiseen luontoon.
Markku Viitasalo: Minä antaisin veneilijöille vinkkejä. Ensinnäkin nopeudet järkevissä mitoissa, ettei aiheudu valtavia aaltoja rantoihin ja melua, jotka häiritsevät lintuja ja muitakin eläimiä siellä alueella. Kun ollaan satamissa, jos ollaan luonnonsatamissa, siinä tulee helposti kiusaus, kun ihan normaalisti tiskataan astioita, niin ne harmaavedet sitten päätyy siihen lahteen, ja jos siinä on jopa kymmeniä veneitä tällaisessa suositussa luonnonsatamassa, niin siinä tulee sitä ravinteikkuutta aika paljon. Koettakaa kantaa ne tiskivedet rantaan, jos se on vain suinkin mahdollista, eli paljulla sitten vain ne astiat sinne ja tiskailemaan sinne rantaan.
[Musiikkia]
Eija Rantajärvi : Nyt pulinat pois. Kiitos, Markku, Essi, Laura ja Joanna. Kiitos myös sinulle, että kuuntelit Pulinaa Itämerestä -podcastia, kun mietimme, miten suojella herkkää merta. Podcastin tuottaa Suomen Ympäristökeskus osana merenhoidon toteutusta.
Nautitaan meriluonnosta pinnan päällä ja alla varoen, meluamatta, jälkiä jättämättä, kunnioittaen meren eliöstön elämää.
[Musiikkia]
[recording ends]